Tsiisus, mikä päivä tänään! Aamulla vetisteltiin koko luokan voimin, kun Viittomakielentulkin ammatillisuus ja työnohjaus -kurssilla opettaja oli suunnitellut meidän päänmenoks palautteen antoa ja vastaanottamista. Eikä mitä tahansa palautetta, vaan positiivista sellaista!
Meidän koulutus oikeastaan rakentuu palautteen varaan tai ainakin siltä tuntuu. Palautetta annetaan aivan kaikesta. Sitä on kyettävä vastaanottamaan ja antamaan. Pääasiassa siis viittomakielen ja tulkkauksen tunneilla. Useimmiten palautteet käsittelevät nimenomaan kieltä ja tulkkausta, mutta koska viittomakieleen kuuluu vahvasti ilmeet, eleet ja kehonkieli, saattaa palaute toisinaan tuntua liiankin henkilökohtaiselta. Pyrkimyksenä on ns. hampurilaismalli, jossa palautetta annetaan järjestyksessä 1) hyvää, 2) kehitettävää, 3) hyvää, mutta etenkin kategoriaan "kehitettävää" kuuluvat palautteet jäävät usein päälimmäisinä mieleen ja aiheuttavat toisinaan mielipahaa ja ahdistusta. Tähänastiset kolme ja puoli vuotta ovat ainakin opettaneet ottamaan kritiikkiä vastaan jos ei muuta!
Ensimmäisen luokan aluksi meille järjestettiin kahden päivän leirikoulu pääasiassa ryhmäytymisen vuoksi. Koska opiskelu oli silloin niin alussa, oli noilla parilla päivällä iso merkitys toisiin tutustumisessa. Tehtiin siellä sellainen positiivisen palautteen leikki, missä jokaisen selkään teipattiin pahvilautanen, minkä jälkeen kierreltiin ja kirjoiteltiin toisten lautasiin jotain positiivista kyseisestä henkilöstä. Tää on varmaan monille tuttu esim. riparilta:
Samassa hengessä toteutettiin tänään toistemme ylistys, paitsi että pahvilautasia ei ollut, eikä edes paperia. Tai juu oli, nenäliinoja. Jokainen meni vuorollaan luokan eteen ja muut vuorotellen kertoivat positiivisia asioita edessä olevasta. Hämmentävää. Liikuttavaa. Voimauttavaa?
Mä olen stressannut tän koulun aikana enemmän kuin olisi suotavaa. Stressiähän on kai kolmea eri lajia: kehitykselle välttämätöntä, hyvää sekä uuvuttavaa stressiä. Uuvuttava on ollut tän kolmen ja puolen vuoden teemasana. Henkinen ahdistus on pahimmillaan ollut myös fyysistä ja musta tuntuu, että tän kaiken keskellä se positiivisuus ja iloisuus, mikä mussa joskus koulun alussa vielä oli, on karissut. Nyt joku varmaan ajattelee, että miks helkkarissa en oo lopettanut opiskelua ja samaa mäkin oon useasti miettinyt. Ensinnäkin en ole keksinyt mitään muuta tilalle ja toiseksi, en ole luovuttajatyyppiä. Jos johonkin ryhdyn, niin se viedään myös loppuun asti. Luonteen vahvuutta vai heikkoutta? Molempia luulisin, mutta haluan ajatella vahvuutena. Lisäksi vielä mainittakoon, että näen itsessäni pienen tulkinalun, jolle haluan antaa mahdollisuuden...
Tänään saatu palaute palautti uskoa siihen, että se Ilona, joka aloitti tän koulun melkein neljä vuotta sitten, on vielä tallella, vaikka itsestä välillä muulta tuntuukin. Toisinaan itse ei vain pysty näkemään sitä mitä muut ehkä näkevät.
Tulipa nyt raskasta tekstiä, mutta nää on asioita, joiden äärellä mun ajatukset usein askartelee. Mieleni tekisi kirjoittaa, että ei tätä pidä turhan tosissaan ottaa, mutta en kirjoita. En vähättele. Koska tää on mulle tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti